Geenit, ympäristö, sattuma ja kohtalo

Lapset ovat usein vanhempiensa kaltaisia. Väkivaltaisilla vanhemmilla on yleensä väkivaltaisia ja sosiaalisilla vanhemmilla sosiaalisia lapsia. Tämä voi kuitenkin johtua kahdesta syystä: geeneistä tai ympäristöstä. Tieteessä kuullaankin usein keskusteltavan vaikuttavatko lapsen luonteenpiirteiden kehitykseen eniten vanhemmilta perityt perintötekijät vai ihmisen kasvuympäristö ja henkilökohtaiset kokemukset.

Tämä yksi nykytieteen peruskysymyksistä ei pitkäikäisyydestään huolimatta ole vieläkään saavuttanut täyttä varmuutta. Kummankin puolueen – niin geenien kuin ympäristön puolustajilla on usein vahvat mielipiteet ja mitä vielä, ympäristön puolustajat väittelevät usein siitä, vaikuttaako lapseen eniten kasvuympäristö perheessä, vaiko henkilökohtaiset kokemukset, kaveripiiri tai media ja yhteiskunta ympärillä.

Ja se osa omassa luonteessa, joka lopulta jää oman valinnan varaan – ehkä sitten ne henkilökohtaiset kokemukset? – on lopulta vaikea hahmottaa. Miten sattuma vaikuttaa peliin ja todistavatko tulokset kohtalon olemassaolon? Ja miten meidän tulisi suhtautua ihmisen käytökseen tai millaista kasvatusta soveltaa?

dna-306347_640

Geenit ovat biologisilta vanhemmilta sattumanvaraisesti perittyjä palasia, jotka tekevät yksilöstä juuri sellaisia kuin ovat – kuin ohjelmointikieli. Darwinin mukaan perinnöllisyys on myös lajien muokkautumisen eli evoluution päätekijöitä, ja lisäksi kiistellyn ja moneksi vuosikymmeneksi hylätyn lamarckismin mukaan seuraavalle sukupolvelle voi välittyä myös elämän aikana opittuja asioita- kuten taitoja ja pelkoja. Jotkut tutkijat (useiten biologit ja varsinkin geneetikot) – kuten Steven Pinker – pitävät geenejä persoonallisuuden ensisijaisena – tai jopa ainoana lähteenä.
Eräitä tätä näkökulmaa puoltavia tapoja tutkia geenien ja ympäristön vaikutuksia on kaksostutkimus: kuinka erilaileksi kasvavat identtiset kaksoset, jotka elävät eri ympäristöissä? Entä kun verrataan yhdessä kasvaneita a.) biologisia sisaria ja b.) adoptoituja sisaria? Entäs mikä on erillään kasvaneisen biologisten sisarusten laita? Tällaisiin, usein hyvin geenivoittoisiin ja yhteiskunnassa joskus paljon humanististen tahojen paheksumiin tutkimuksiin vetoaakin esimerkiksi edellämainittu Pinker.

Toiset (erityisesti psykologit) tutkijat taas kannattavat pääasialliseksi vaikuttimeksi ympäristöä, eli sitä maailmaa, jossa ihminen elää; kaikkea sitä, joka tulee ulkoa-, ei sisältäpäin.

Samoin, kuten geenit ovat biologisia kopioitujia, meemit ovat kulttuurisia. Tästä hyvä esimerkki ovat netissä kopioituvat nettimeemit. On helppo huomata arjessa, että jonkin verran meemeillä ja kulttuurilla on oltava vaikutusta – Esimerkiksi mainokset vaikuttavat ostopäätöksiin, koulutus sivistykseen ja asuinpaikka kieleen – mutta vaikutus ihmisen ytimeen, luonteeseen ja minäkuvaan on kiistanalaisempaa.


Jotkut tutkijat – kuten Oliver James – uskovat että suurin osa luonteesta rakentuu opitun perusteella – saman ajatuksen äärimuodosta on lähtöisin esimerkiksi natsejenkin käyttämä metodi, jonka mukaan lapsen mieli on kuin tyhjä taulu, jonka voi maalata mieleisekseen. Sama ajattelu heijastuu nykyajankin kasvatusoppaisiin, joissa lasta pidetään kuin muotoiluvahana.

Edellä mainittu James ei usko kaksostutkimuksiin, joiden tulokset ovat yksipuolisen otannan takia hänen mielestään usein epätodenmukaisia. Hän uskoo ensimmäisten kuuden elinvuoden vaikuttavan ihmiseen totaalisesti – minkä ammatin ihminen valitsee, millaiseen ihmiseen hän rakastuu… Biologisten sisarusten erilaisuuden hän selittää sillä, että todellisuudessa heillä on kuin eri vanhemmat – niin epätasa-arvoisesti vanhemmat kohtelevat lapsiaan.

No, kuitenkin suurimman osan tiedemiehistä – nyt olen esitellyt lähinnä kaksi ääripäätä – mielestä kaikki edellämainitut vaikuttimet muodostavat vaikutuksien verkoston, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Esimerkiksi kaikki kasvuympäristön vaikutukset välittyvät geenien toiminnan kautta. Edullinenkin geeni voi sammua, jos jälkeläinen jää vaille hyvää hoivaa.

File:Family Portrait.jpgJa ne ääripäätkin ovat yleensä yhtä mieltä eräästä, varsin tärkeästä vaikuttimesta: yksilöllisen ympäristön vaikutuksesta, eli siitä, millaisia omia kokemuksia henkilö saa. Kun mietimme sisaruksien eriytyviä kokemuksia, niitä voi olla hyvin monenlaisia: Kummalle opettaja on lempeä? Kumpi saa nukkua yläsängyssä? Kumpi kaatuu pyörällä? Yksilöllistä on myös aivojen kehitys aikuismaiseksi. Vaikka se riippuukin myös ympäristöstä (onko se virikkeellinen vai tylsä? →tuleeko aivoista ongelmanratkaisukykyiset?), myös sattumalla on tärkeä rooli.

Sattuma onkin henkilön kasvussa ratkaisevaa – suuri osa yksilöllisistä kokemuksista voidaan nähdä sattuman valossa, kuten myös esimerkiksi mutaatiot aivoissa – eihän sitä voi ennustaa, jos tiessä on kuoppa tai varas varastaa sinut, eihän siihen voi vaikuttaa.

red-25637_640Mutta mihin sitten voi vaikuttaa? Tehdään pieni ajatusleikki: jos sinuun vaikuttavat geenit ovat sinulla jo ennen syntymää, ympäristö muokkaa sinua vielä mielensä mukaan ensimmäiset kuusi vuotta ja suuri osa kokemuksista on sattumaa – se, mihin voi itse vaikuttaa ovat evoluutiopsykologian kannalta lähinnä ne yksilölliset kokemukset, jotka päätät itse tehdä. Mutta miten sellaisia voi edes olla? Vaikuttaa että se, mitä meissä on sisällä, se miten meitä ohjataan ja se, mitä meille muuten vain käy aiheuttavat kohtalon, tuon karmaisevan ja ikiaikaisen, oman hallinnan täydestä puutteesta kertovan käsitteen.

Sattumaa on yleensä pidetty kohtalon vastuksena – sinä, mihin kohtalo ei voi vaikuttaa. Ihmiset ovat kirjoittaneet erilaisia teorioita kohtalon ja sattuman suhteesta, josta nyt pari esimerkkiä:

”Uskon, että ihmisellä on useita eri kohtaloita, mutta on sattumaa, mikä niistä päätyy henkilön lopulliseksi tieksi…”

— Eräs vastaus ask.fm:ssa

”Destiny is not a matter of chance; it is a matter of choice. It is not a thing to be waited for, it is a thing to be achieved.”

— William Jennings Bryan

Mutta, kuten äskeisessä ajatusleikissäni totesin, sattuma on vain kohtalon välikappale, ei sen estäjä.

Moni tiedemies on nykyään sitä mieltä että kohtalo totta tosiaan onkin totta – esimerkiksi on havaittu, että ihmisen keho suunnittelee ihmisen teot jo ennen, kuin ihmismieli tiedostaa, mitä tulee tekemään. Onko tosiaankin niin, että kiidämme vain pitkin elämän vuoristorataa pelkkinä kokijoina, ilman mitään hallintaa maailmaan?

Ihmisyksilö, minä, sinä tai kuka tahansa muu (jos ei lasketa ajatusta, jonka mukaan jokainen muu on pelkkä robotti (vaikka äsken mainittujen todisteiden mukaan minä ja sinäkin olemme kuin robotteja)) kokee hallitsevan omaa elämäänsä, ainakin näennäisesti. Ajatus todellisen hallinnan puutteesta kuulostaa lohduttomalta, mutta mielestäni se on ”ihan sama”, onko hallinta totta. Ei ajatukseen kohtalon ylivallasta tule takertua, (koska ainakaan vielä meillä ei ole mitään varmuutta asiasta ja sen miettiminen johtaa vain masennukseen) vaan pikemminkin niihin ajatuksiin, joiden mukaan me olemme parasta, mitä maailmassa on – ja me voimme vaikuttaa asioiden kulkuun, kehittyä ja loistaa. Tämän ilmaisuun hyviä keinoja ovat myös esimerksiksi taide ja uskonto.

Ja mitä tulee tulevaisuuteen ja tämän pienen ”sadun” loppuopetukseen, niin ehkä vielä jonain päivänä kykenemme murtamaan nykyiset kahleemme ja lähestyä ylempää ymmärrystä ja tietoisuutta ilman mitään rajoitteita.

“The only thing you don’t have the power to change is your genetics. And someday even that won’t be true.”

― Dan Pearce, Single Dad Laughing

(Essee tehty äidinkielen projektina tämän vuoden keväällä)

Leave a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Menu Title